SATU SANTERISTA

Olipa kerran Santeri. Hän oli ollut aina ja tulee aina olemaan, ehkä. Santeri oli keksijä ja kokeilija, hän keksi tehdä ihmisen, eläimet, maan ja taivaan. Se oli Santerille helppo homma, siinä meni vain kuusi täyttä työpäivää. Seitsemäntenä päivänä Santeri lepäsi ja katseli tekosiaan tyytyväisenä.

Santerin tuli sääli tekemänsä ihmisen yksinäisyyttä. Niinpä hän värkkäsi ihmiselle seuralaisen, teki sen kätevästi ihmisen kylkiluusta ja käski seuralaisen olemaan kuuliainen alamainen ihmiselle. Santerin käskyä on toteltu aika hyvin ja aika pitkään, mutta ihmisen sekä seuralaisensa oma järki ja kekseliäisyys uhkaa nykyään sitäkin käskyä.

Eräänä kauniina päivänä kävi niin, että Santeri tuskastui tekemiensä ihmisten toimista, karkotti ensimmäisen pariskunnan keksimästään lomakohteesta, jossa ihmisten ei tarvinnut mitään tehdä. Se oli ihmisten oma syy, he rikkoivat Santerin sääntöjä. Ihmiset saivat syystäkin porttikiellon. Santeri jopa kirosi heidän päälleen monenlaisia vaikeuksia ja tuskaa. Silloin Santerin äkkipikaisuus tuli ensimmäisen kerran esille.

Santeri kuitenkin rauhoittui yhtä nopeasti kuin suuttuikin. Hän antoi ensimmäisen keksimänsä pariskunnan tehdä keskenään kaksi poikaa. Vaikka Santeri olisi voinut kaiken keksijänä vaikuttaa asiaan, niin hän ei kuitenkaan puuttunut tapahtumiin. Toinen pojista surmasi toisen, veljensä. Se ei Santeria liikuttanut, hän löysi jostain murhaajaveljelle vaimon ja käski lisääntyä ja täyttää koko Maa. Niin he totisesti tekivätkin, murhaajaveli vaimoineen ja kaikki heidän jälkeläisensä.

Santeri vetäytyi kauemmas seurailemaan tekemiensä ihmisten touhuja. Kovin kauan hän ei malttanut seurailla, vaan suutahti taas. Hän kyllääntyi katsomaan ihmiskeksintöjensä kauheuksia ja hukutti heidät kaikki. Yhden perheen hän kuitenkin säästi, ja jokaisesta eläinlajista yhden parin. Santeri nimitti sitä armollisuudeksi. Taas jatkui Santerin määräämä hillitön lisääntyminen.

Santeri valitsi yhden kansan suosikikseen. Tosin sitä kansaa hän piti ensin pitkään orjuudessa, mutta langettikin sitten orjuuttajille mielikuvituksellisia vitsauksia ja antoi suosikkikansansa ottaa orjuuttajilta alkupääomaa.

Alkoi suosikkikansan pitkä vaellus kohti Santerin heille lupaamaa maa-alaa. Reissussa tapahtui monenlaista, kaikki tietenkin Santerin suuren suunnitelman mukaan. Välillä kansa sai tehtäväkseen tuhota ja tappaa muita kansoja ja ottaa heidän omaisuutensa Santerille. Välillä kansa erehtyi palvomaan muita santereita ja siitä seurasi tietenkin Santerin kosto, yleensä kuolema.

Kuoleman pelko pitikin valitun kansan Santerille uskollisena. Eikä kuolemassa vielä kaikki, pahimmassa tapauksessa kuoleman jälkeen oli tiedossa ikuinen tulikidutus. Ihmiset olivat sen verran viisaita ja pelokkaita, että se uhkaus tehosi mainiosti. Samaan aikaan Santeri lupaili kuoleman jälkeistä ikuista elämää uskollisille seuraajilleen, joten Santerin menestys oli varmaa. Valittu kansa uskoi Santerin armollisuuteen.

Kansa löysi viimein Santerin lupaamalle maa-alalle ja alkoi oma elämä Santerin ohjaamana. Se oli pääosin samanlaista kuin vaelluksen aikanakin; välillä Santeri palkitsi ja välillä rankaisi. Koskaan ei voinut olla varma millä tuulella Santeri minäkin päivänä oli.

Santeri oli yksinäinen. Siksi hän erään kerran siitti itselleen pojan. Se tapahtui salaperäisesti naimisissa olevan naisen kanssa. Santerin puolustukseksi pitää mainita, että Santeri teki sen vain yhden kerran. Moni muu yksinvaltiassanteri harrasti ja harrastaa sellaista koko valtakautensa.

Santerin pojalle kävi huonosti. Hän kuoli nuorena aikuisena roistojen tavalla, ristillä riiputtamalla, veren- ja nestehukkaan käsistä ja jaloista lyötyjen naulojen takia. Se oli Santerin tahto. Pojan kuoleman jälkeen Santeri yritti hyvitellä poikaansa antamalla hänelle osan vallastaan. Taas Santeri sai pisteitä uskollisilta ihmisiltään, sillä Santeri oli niin armollinen.

Santeri oli yksinäinen, toki samanlaisia santereita oli tuhansia muitakin, mutta he nauroivat Santerille ja asettivat omia kirouksiaan Santerin päälle. Niinpä Santeri ei varsinaisesti välittänyt muista, vaikka keskustelikin sivistyneesti toisten santereiden kanssa ja vakuutti omaa armollisuuttaan kaikkia kohtaan. Muut santerit vastailivat samalla tavalla, näyttelivät uskovansa Santerin armollisuuteen ja rauhantahtoisuuteen, vaikka tiesivät hänen äkkipikaisuutensa ja väkivaltaisuutensa, olivathan he samanlaisia.

Kaikille santereille oli tärkeintä, että oma bisnes kukoista ja kasvoi. Santerimme jopa tavoitteli koko maailman valtiutta. Hän oli ehkä unohtanut, että oli jo tehnyt koko maailman. Vuosien saatossa, tarinan edetessä, eteen oli tosin tullut jostain sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät olleet Santerin tekemien jälkeläisiä.

Kaikki santerit nauttivat palvonnasta. Heistä piti puhua kunnioittavasti ja heille piti antaa monenlaisia uhrilahjoja, muuten santerit möksähtivät ja suuttuivat. Ja sitä ihmiset pelkäsivät eniten.

Yhtä asiaa Santeri ihmetteli. Ihmiset rukoilivat Santerilta apua, vaikka tiesivät Santerin olevan kaiken takana, aivan kaiken, myös tappavien tautien. Taudit ovat ihmisten vitsauksena juuri niin kauan kuin Santeri haluaa. Voipa olla, että huomenna helpottaa, mutta voipa olla helpottamattakin.

Se on kuitenkin santerin varmaa, että Santeri vielä joskus ottaa ja tuhoaa koko luomuksensa, ainakin ihmiset maapallolta. Se urakka kestää paljon pidempään kuin ihmisten tekeminen. Tuhoamisurakassa Santeri tulee taas näyttämään luonteensa ns. pimeän puolen, sillä tuhokeinot ovat tuskallisia, suoraan sanottuna sadistisia. Se on Santerin yksi muuttumaton ominaisuus, ja kestää niin kauan kuin Santerin valtakin.

Mitä tapahtuu Santerin jälkeen, se selviää seuraavassa sadussa.